Tätä kirjoittaessani puheenjohtajuuskauttani on jäljellä huimat 3 päivää. Kävin äskettäin lukemassa fiiliksiäni niin tammikuulta juuri aloitettuani puheenjohtajana sekä vuoden 2017 lokakuulta OSKU- urani alkutaipaleelta.
VAU! -on oikeastaan ainoa asia, mitä voin todeta tämän kaiken jälkeen. Mun elämä on ollut viime vuodet yhtä OSKUa. Fun fact, myös ensimmäinen lemmikkini, siperian maaorava oli nimeltään Osku, samoin myös ensi-ihastukseni päiväkoti-ikäisenä. Kolme OSKUa ja totta kai myös Jessica.
Minun on hyvin vaikeaa ajatella, missä olisin ilman OSKUa, sillä kuten jo lokakuussa 2017 olin kirjoittanut ”OSKU muuttaa sinua ja sinä omalla tavallasi OSKUa, eikä se todellakaan ole huono juttu!”. OSKU tunnetaan etenkin aktiiviporukan kesken kasvattijärjestönä, jollainen se on vahvasti ollut myös minulle.
Omat lähtökohtani eivät olleet suotuisimmasta päästä lähtiessäni mukaan OSKUn toimintaan. Olin saanut kaikki vapaudet kerralla muuttaessani nuorena omilleni ja se myös näkyi. Elämä pyöri kovaa vauhtia eteenpäin, enkä osannut jarruttaa. OSKUn toimintaan lähtiessäni sille kaikelle tuli stoppi. Kokonaiset kymmenen viikkoa tien päällä Roadshow- kiertueen merkeissä vietettyäni vanhat rutiinit unohtuivat ja opin tunnistamaan tosiystävän. Voisin väittää tuon olleen yksi suurimmasta käännekohdista omassa elämässäni.
Yhtenä puhuttavana teemana näin reformin jälkeisessä maailmassa on ollut oppilaitosten yhteisöllisyys ja se, kuinka yhteisöllisyyttä voidaan toteuttaa jatkossa kaikkien opiskellessa omia yksilöllisiä opinpolkujaan. Ryhmäyttämisen merkitys on kasvanut entisestään, kun tutustuminen ei muutoin enää ole automaatio. Ryhmän yhteisen ajan tulisi olla säännöllistä, eikä pelkkää kaavakkeiden täyttöä. Tähän oiva keino olisi mielestäni esimerkiksi ryhmänohjaustuntien hyödyntäminen johonkin yhteisölliseen toimintaan. Itse näen todella tärkeänä, että jokainen nuori ja opiskelija voi kokea kuuluvansa johonkin.
Toivoisinkin, että jokainen voisi löytää minun laillani elämäänsä oman ”OSKUn”. OSKU on ollut minulle toinen perhe. Perhe, joka ei ikänä hylkää. Perhe, jossa saa olla oma itsensä. Perhe, joka tukee tilanteessa kuin tilanteessa. Perhe, joka kasvattaa.
Vuosi OSKUn puheenjohtajana on kulunut tosi nopeaa tahtia ja tuntuu epätodelliselta elää joulukuun loppua. Olen päässyt vuoden aikana aivan huikeisiin paikkoihin, mielenosoituksesta, aina tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotollekin! Unohtamatta kevään vaali- sekä hallitusohjelmavaikuttamistyötä. Kuitenkin kaikista upeinta on ollut päästä seuraamaan vierestä muiden nuorten kasvutarinoita. Muun muassa eräs nimeltä mainitsematon tyttö oli alkuvuodesta niin ujo ettei uskaltanut itse avata suutaan ainoassakaan kokouksessa, vaan puhui ainoastaan toisen hallituslaisen kautta. Loppuvuoden liittokokouksessa tuo sama tyttö oli yksi rohkeimmista keskustelunavaajista. Liittareiden viimeisessä kokouksessa itkin lähinnä ylpeydestä. Myöskin varapuheenjohtajamme taustalla soittamalla Céline Dionin- My Heart Will Go On- kappaleella saattoi olla osuutta asiaan.
Samaan aikaan tämä on ollut niin henkisesti kuin fyysisestikin raskain ja haastavin vuosi, jonka olen elänyt. Välillä on menty äärirajoilla jaksamisen suhteen. Välillä on mokattu. Välillä taas onnistuttu. Välillä on itketty ja on naurettu. Hetkeäkään en vaihtaisi. Minulla kävi onni saadessani maailman parhaan varapuheenjohtajan, seuraajani Iivari Korkalan sekä maailman parhaan työparin, pääsihteeri Juuso Luomalan. Ilman teitä kahta en olisi selvinnyt kuluneesta vuodesta!
Loppuun kiitos ja kumarrus joka ikiselle, jonka kanssa olen päässyt tekemään töitä onnellisten amisten puolesta. Jatkakaa samaa rataa ja olkaa ylpeitä itsestänne! Ootte nimittäin upeita!
-OSKUn 17. Puheenjohtaja Jessica Makkonen
